"Minä nousen nyt" Antonio kuiskaa ja vetäisee peiton pois yltään. "Oletko kultaseni, aivan varma ettet jaksa nousta? Minulla nimittäin on nälkä ja -"

"Kyllä" Margareta saa suustaan sanottua. "Jos annat minun levätä tämä päivä, niin huomenna olen jo virkeämpi, lupaan sen, rakkaani.."

"Vai niin" Antonio sanoo pettyneenä, ja jokseenkin ärtyneenä. Hän ärähtää mielessään: "Helekatin vaimo. Helekatin raskaus. Voi, kumpa se jo päättyisi! En taatusti hanki enää yhtään lasta rouvan kanssa."

Sitten hän menee vaatekomerolle, ja vaihtaa ylleen likaiset vaatteensa.

"Kun Margareta pääsee ylös, hänellä on hyvin paljon tehtävää - kuten esimerkiksi pyykinpesu..."

Sitten Antonio lähtee tallustelemaan alakertaan. Tyhjin vatsoin.

"Ja minähän en aijo täällä laittaa mitään ruokaa" hän marisee. "Miksi? Miksi? Miksi Margaretan raskauden pitää olla noinkin raskas?"

Hän kiiruhtaa pellolle. Antonio vaistoaa nahassaan, että talvi on jo enemmän kuin tulossa. Se on jo ovella. Miten sadon kävisi? Kuolisivatko ne, kun pakkaspeite valtaa maan? Nyt olisi kiire jo.

Aamupäivällä Margareta saa noustua vasta sängynpohjalta. Hän huomaa, kuinka raskaus on edennyt, ja vatsasta on tullut hyvin iso.

"Voi" hän valittaa. "Oletpa iso, lapseni. Älä potki, ole kiltti"

Mutta eipä kauaa kestä, että Margareta taas väsähtää. Hän hakeutuu lähimmälle makuualustalle, joka on puusohva. Pian hän onkin jo unessa.

Margareta herää noin tunnin kuluttua tyytymättömään murahteluun.

"Mitä?" hän mutisee ja katsoo ympärilleen. Antonio.

"Sinunhan piti olla väsynyt!" Hän karjaisi.

"Niin olenkin" Margareta tuhahtaa. "Etkö näe, että nukuin äsken?"

"On kaksi asiaa, mitä en vaimolta siedä: lusmuilua ja pettämistä!" Antonio ärähtää. "Senkin valehtelija! Olit pukeissasi jo, etkä silti viitsinyt tehdä mitään perheemme eteen, senkin saastainen laiskimus".

"Anteeksi nyt vain, herrä Täydellinen" Margareta suuttuu. "Minä yritin kyllä auttaa, mutta tämä raskaus vie kaikki voimani. En kerrassaan jaksa."

"Pötypuhetta" Antonio tuhahtaa ja nappaa kiinni Margaretasta. Hän raahaa vaimonsa alakerraan, ja sieltä...

...Ulos.

Siellä Margareta nyt on. Värjöttelemässä kylmässä yössä. Yksin. Vaikka hän voisi juuri tällä hetkellä levätä pedissään, lämpimässä.

Eipä aikaakaan, kun rouva purskahtaa jo itkuun.

"Hän on niin julma" hän valittaa kylpien itsesäälissä. "Mitä minä muka tein? En lusmuillut, vaan lepäsin.. Yhyy, tämä on kauheaa."

Sisällä, makuukammarissa Antonio on hiiltynyt.

"Yksi yö karjan keskellä ei olisi hänelle pahitteeksi, otaksun" hän miettii ja vaihtaa sitten yöpukunsa.

Ja kuinka ollakkaan - juuri kun Margareta on löytänyt tiensä hevosten keskelle, alkaa sataa.

"Tämä on juuri minun tuuriani" hän surkuttelee. "Miksi aina minä.."

Pian Margareta kuitenkin lässähtää ruohikolle, ja nukahtaa - toivottavasti hän pääsee huomenna takaisin sisätiloihin.